Toivo. Ylitsevuotava, ylianalyysia vaativa, raapiva, sisuksia kaapiva kapistus, jonka ihminen itse loi sitä palvoakseen jumalana miljardein joukossa.
Laboratoriorotat koukuttuvat kokaiiniveteen kun kaikki toivo on kadotettu, ei madon matoa kaverina, kaltereiden kehystämässä pyhässä tyhjässä.
Kun joka ässä on poissa hihasta, on kokaiini rotan ainoa kompromissi
toivoon.
Ei hauskanpitoon toivoa tarvita. Hauskinta pitää hetkessäeläjät ja hetkessä elää vain ne,
joilla on mennyt,
ja nykyisyys,
mutta ei tulevaa.
Kuule, ne vasta osaakin nauraa, jotka on kaiken kadottaneet,
kaverit,
toivon,
joilla ei enää ole mitään,
vain kalterit.
Ne nauraa, ehkä ontosti, kolkosti tai kohtalokkaasti
niinkuin muistotilaisuuksissa nauretaan, vainajan aikanaan kertomille kaskuille, mutta ne nauraa, kovaa.
Sen sijaan mulla, mulla on vielä toivoa, ei nauru oo mulle kilpi ja siksi mä pelkään. Mitä?, hoen itselleni, retorisesti, vähätellen, mutta vastaan silti: Pysähdystä.
Mä pelkään pysähdystä,
pysyvyyttä, pystymättömyyttä,
sitä sakkoa joka pakottaa mut rutiinin, ja siksi mä etsin, metsistä, meriltä ja soilta, suu kiinni mutta silmät auki sitä voimaa, joka saisi mun kehon soimaan, sallimusta ja sattuman oikkuja
satyyreilta,
jotta mun ei tarvitsisi pysähtyä.
Jotta mun ei tarvitsisi jäädä tähän kaikkeni nähtyä,
valua vakauteen ja oppia ulkoa riittävät reitit,
päivällistää päivällisaikaan saati sitten tietää mitä helvettiä oikein olen tekemässä, nyt tässä näin, elämässä.
Niinpä kun näin metsässä satyyreita, siellä niitä, rukoilin siunausta, ei päästämään mua pahasta, vaan johdattamaan kiusaukseen, jotta mä en olisi yksi niistä, jotka tyytyy, koska mä en etsi onnea vaan elämää.
Mutta.
Toivo.
Mulla on. Vielä. En litki kokaiinivettä tai kokaiiniveden korviketta, sillä mun häkissä on juoksupyörä, leluja ja rottakavereita.
Siis katso,
niin kauan kun häkki ei ole tyhjä, toivoa on