Toivo. Ylitsevuotava, ylianalyysia vaativa, raapiva, sisuksia kaapiva kapistus, jonka ihminen itse loi sitä palvoakseen jumalana miljardein joukossa.
Laboratoriorotat koukuttuvat kokaiiniveteen kun kaikki toivo on kadotettu, ei madon matoa kaverina, kaltereiden kehystämässä pyhässä tyhjässä.
Kun joka ässä on poissa hihasta, on kokaiini rotan ainoa kompromissi
toivoon.
Ei hauskanpitoon toivoa tarvita. Hauskinta pitää hetkessäeläjät ja hetkessä elää vain ne,
joilla on mennyt,
ja nykyisyys,
mutta ei tulevaa.
Kuule, ne vasta osaakin nauraa, jotka on kaiken kadottaneet,
kaverit,
toivon,
joilla ei enää ole mitään,
vain kalterit.
Ne nauraa, ehkä ontosti, kolkosti tai kohtalokkaasti
niinkuin muistotilaisuuksissa nauretaan, vainajan aikanaan kertomille kaskuille, mutta ne nauraa, kovaa.
Sen sijaan mulla, mulla on vielä toivoa, ei nauru oo mulle kilpi ja siksi mä pelkään. Mitä?, hoen itselleni, retorisesti, vähätellen, mutta vastaan silti: Pysähdystä.
Mä pelkään pysähdystä,
pysyvyyttä, pystymättömyyttä,
sitä sakkoa joka pakottaa mut rutiinin, ja siksi mä etsin, metsistä, meriltä ja soilta, suu kiinni mutta silmät auki sitä voimaa, joka saisi mun kehon soimaan, sallimusta ja sattuman oikkuja
satyyreilta,
jotta mun ei tarvitsisi pysähtyä.
Jotta mun ei tarvitsisi jäädä tähän kaikkeni nähtyä,
valua vakauteen ja oppia ulkoa riittävät reitit,
päivällistää päivällisaikaan saati sitten tietää mitä helvettiä oikein olen tekemässä, nyt tässä näin, elämässä.
Niinpä kun näin metsässä satyyreita, siellä niitä, rukoilin siunausta, ei päästämään mua pahasta, vaan johdattamaan kiusaukseen, jotta mä en olisi yksi niistä, jotka tyytyy, koska mä en etsi onnea vaan elämää.
Mutta.
Toivo.
Mulla on. Vielä. En litki kokaiinivettä tai kokaiiniveden korviketta, sillä mun häkissä on juoksupyörä, leluja ja rottakavereita.
Siis katso,
niin kauan kun häkki ei ole tyhjä, toivoa on
Purppurapeura - runoja olevaisesta
lauantai 14. joulukuuta 2019
perjantai 5. huhtikuuta 2019
7,6 miljardia
Valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun
Hyvinvointi olkapäällä ja vatsan yli valuneena
Väkiluku tänään 7,6 miljardia
Kuulut globaalilla tasolla pieneen yläluokkaan
Aatelislapsiin
Tai vähintäänkin menestyviin kauppiaisiin
Menestyviin
Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun
Hakemusten määrä ylitti odotukset
Emme osanneet varautua
Sinun ei tarvitse kamppailla eloonjääntisi puolesta
Darwin on puolellasi. Sinä selviät. Selviätkö?
Valinta ei kohdistunut sinuun. Miksi kohdistuisi? Todennäköisyys 0,00000000131578947. Pienempikin.
Et iloitse toisten kärsimyksestä.
Et iloitse toisten menestyksestä.
Robotti suorittaa rutiiniaan.
Sinä et ole robotti.
Scrollaat facebookia. Scrollaat scrollaat scrollaat. Luet muiden menestyksestä. Luet muiden kärsimyksestä. Luet arvonnasta. Unelmien arvonnasta.
Voit olla mitä ikinä haluat olla, jos vain koetat.
Googlaat mikä maailman väkiluku tänään on ja unohdut scrollaamaan scrollaamaan scrollaamaan.
Kolmas sääty syöttää lastaan kahdesti päivässä, niin kuin syö itsekin.
Se on vaan susta itestäs kii.
Hyvinvointi olkapäällä ja vatsan yli valuneena
Väkiluku tänään 7,6 miljardia
Kuulut globaalilla tasolla pieneen yläluokkaan
Aatelislapsiin
Tai vähintäänkin menestyviin kauppiaisiin
Menestyviin
Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun
Hakemusten määrä ylitti odotukset
Emme osanneet varautua
Sinun ei tarvitse kamppailla eloonjääntisi puolesta
Darwin on puolellasi. Sinä selviät. Selviätkö?
Valinta ei kohdistunut sinuun. Miksi kohdistuisi? Todennäköisyys 0,00000000131578947. Pienempikin.
Et iloitse toisten kärsimyksestä.
Et iloitse toisten menestyksestä.
Robotti suorittaa rutiiniaan.
Sinä et ole robotti.
Scrollaat facebookia. Scrollaat scrollaat scrollaat. Luet muiden menestyksestä. Luet muiden kärsimyksestä. Luet arvonnasta. Unelmien arvonnasta.
Voit olla mitä ikinä haluat olla, jos vain koetat.
Googlaat mikä maailman väkiluku tänään on ja unohdut scrollaamaan scrollaamaan scrollaamaan.
Kolmas sääty syöttää lastaan kahdesti päivässä, niin kuin syö itsekin.
Se on vaan susta itestäs kii.
Helpotus
Väitän, että elämän suuria iloja on se, kun äiti halaa, ja se kun kipu lakkaa
Kun maailman turva suhun toivoa valaa
Ja kun burana alkaa vaikuttaa
Se aito aikuinen salaa kuiskii sun korvaan
Ja krapula ilta kahdeksalta viimein päästää ottestaan
Antaa apua säästä riippumatta, hiipumatta, tippumatta riippumatosta
Kun kouristelet tuskan tipat ohimoilla peiton alla inisten ja huomaat, ettei enää tarvikaan
Se on ohi, selvisit, voit jälleen hengittää
Olet palannut elävien kirjoihin
Eikä enää tarvitse kärsiä
Järsiä vapisevin hampain kynsiä ja sormien känsiä.
ja pelastus pitää susta huolta taas
Ehkä kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuu siitä traumasta jonka jokainen sai syntyessään, kun revittiin kohdun turvasta kovaan maailmaan.
Jotkut sanoo, kuolemassa suurimman helpotuksen saa
Kun maailman turva suhun toivoa valaa
Ja kun burana alkaa vaikuttaa
Se aito aikuinen salaa kuiskii sun korvaan
Ja krapula ilta kahdeksalta viimein päästää ottestaan
Antaa apua säästä riippumatta, hiipumatta, tippumatta riippumatosta
Kun kouristelet tuskan tipat ohimoilla peiton alla inisten ja huomaat, ettei enää tarvikaan
Se on ohi, selvisit, voit jälleen hengittää
Olet palannut elävien kirjoihin
Eikä enää tarvitse kärsiä
Järsiä vapisevin hampain kynsiä ja sormien känsiä.
ja pelastus pitää susta huolta taas
Ehkä kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuu siitä traumasta jonka jokainen sai syntyessään, kun revittiin kohdun turvasta kovaan maailmaan.
Jotkut sanoo, kuolemassa suurimman helpotuksen saa
Kaipuu
Kaipuu on kipu kohti kotia, kun istut autossa keskellä autiutta, pimeässä rännän räiskyessä tuulilasia vasten kuin ulkoavaruus ainakin, rauha pian päättyvästä, liian kauan kestäneestä kotimatkasta, kun se kohta on jo ohi.
Kaipuu on koulujen kevätpäivät, leffojen ja laiskottelun täyttämät, lyhyet ja liiankin leppoisat, ja syksyn sateen ja ruskan tuoksu, tuoreus, viehätys, nuorille vielä yllätys, ajanvietepuhti, tuhti allakka, alun tuntu, uusi alku.
Kaipuu on järvi peilityyni, superkuun kirkastama kesäyö, kaiku joka kuuluisi jos joku jotain puhuisi, mutta kukaan ei helähdä, on kaiho liian keveä
Ja se, kun talvi-illan täyttämä kautta maan tunnettu musiikki tunkeutuu yksinäisiin korviisi ja kaipaat, niin kaipaat jotakuta, sitä tiettyä, läheistäsi, joka ei ole tässä.
Kaipuu on koulujen kevätpäivät, leffojen ja laiskottelun täyttämät, lyhyet ja liiankin leppoisat, ja syksyn sateen ja ruskan tuoksu, tuoreus, viehätys, nuorille vielä yllätys, ajanvietepuhti, tuhti allakka, alun tuntu, uusi alku.
Kaipuu on järvi peilityyni, superkuun kirkastama kesäyö, kaiku joka kuuluisi jos joku jotain puhuisi, mutta kukaan ei helähdä, on kaiho liian keveä
Ja se, kun talvi-illan täyttämä kautta maan tunnettu musiikki tunkeutuu yksinäisiin korviisi ja kaipaat, niin kaipaat jotakuta, sitä tiettyä, läheistäsi, joka ei ole tässä.
keskiviikko 24. tammikuuta 2018
Hetu
Hetun loppuosa, paperilla pullossa
Pullo suljettuna, muuten olet pulassa
Sun järjestysnumero
Pidä se salassa
Sun syntymäaika, tähti,tähti,tähti,tähti
Systeemin kärjistys, ärtymys, järkytys
Sen voi varastaa
Siis muista sun vankinimen vahtimisen tärkeys
Sillä sillä saat avun, turvan
Järjestysnumero, joka validoi sun ihmisyyden,
jota jokainen ei saa, vain harva
Älä sitä aliarvioi
Älä näytä sitä muille
Vain virkamiehille
Pullo suljettuna, muuten olet pulassa
Sun järjestysnumero
Pidä se salassa
Sun syntymäaika, tähti,tähti,tähti,tähti
Systeemin kärjistys, ärtymys, järkytys
Sen voi varastaa
Siis muista sun vankinimen vahtimisen tärkeys
Sillä sillä saat avun, turvan
Järjestysnumero, joka validoi sun ihmisyyden,
jota jokainen ei saa, vain harva
Älä sitä aliarvioi
Älä näytä sitä muille
Vain virkamiehille
perjantai 8. joulukuuta 2017
Todellisuudesta
On olemassa asioita
Joita koitan ymmärtää
Oudosti rikkinäisiä astioita
Tietoa toista, ehkä noitia
Maata soista
Entä kun ullakko alkaa kolista?
On olemassa elementit
Grammojen seassa senttimetrit
Elektroneita sementissä
Entä mä, missä elän
Minkä sisässä, missä iässä
Mikä aika nyt on?
On olemassa ovela massa
Elementtien elämää mahdollistamassa
Sekä onnen pankki, jonka kassa
Ei pidä maailmaa kasassa
Molemmissa todellisissa
Mahdollisesti toimivissa
Käytännön asioissa
On puutetta tiedon alassa
Ikuisuuden kaiku, kaikkeuden alku
Pysyy vielä salassa
Mikään ei ole varmaa
Mutta maailma on värikäs, ei syvän harmaa
Ehkä meidän vain pitää kerätä hyvää karmaa
Ei ymmärtää, sulkea ympyrää
Ei pois häätää, vaan elää elämää
Joita koitan ymmärtää
Oudosti rikkinäisiä astioita
Tietoa toista, ehkä noitia
Maata soista
Entä kun ullakko alkaa kolista?
On olemassa elementit
Grammojen seassa senttimetrit
Elektroneita sementissä
Entä mä, missä elän
Minkä sisässä, missä iässä
Mikä aika nyt on?
On olemassa ovela massa
Elementtien elämää mahdollistamassa
Sekä onnen pankki, jonka kassa
Ei pidä maailmaa kasassa
Molemmissa todellisissa
Mahdollisesti toimivissa
Käytännön asioissa
On puutetta tiedon alassa
Ikuisuuden kaiku, kaikkeuden alku
Pysyy vielä salassa
Mikään ei ole varmaa
Mutta maailma on värikäs, ei syvän harmaa
Ehkä meidän vain pitää kerätä hyvää karmaa
Ei ymmärtää, sulkea ympyrää
Ei pois häätää, vaan elää elämää
maanantai 4. joulukuuta 2017
Huolimattomuus
Ikkunani ali ne uhoavat tuhoa tukahduttamaan,
pelastuksen mahduttamaan kaaokseen mahdottomaan.
Minä raukka koetan nukahtaa,
ahtaa kahta sormea korvaan ja toivon tovin niiden olevan vaiti
kunnes minua alkaa kaduttaa.
Olen siten ajatuksissani huolimaton,
aina maatessani majassani tuskissani alla maton rukoillen etten ole kuolematon.
Annan vihan vain tapahtua, kadun jälkikäteen jos edes jaksan katua.
Tuuli ulisee teatterin nurkissa kuin kaikkein kornein efekti.
Siellä, turkissa, aaveita urkkimassa minussa herää hillitön halu vihellellä vähän,
pitäähän ihmetellä, helteellä pikaisesti tikapuiden alla elellä ja vedellä,
muiden edellä tuhria koputuskelpoinen puu pilalle.
Huolimattomuuden lopputulos tulee ilon tilalle:
en enää usko taikuuteen, en aikuisuuteen, kuuluisuuteen tai hurjaan uutuuteen.
Muistelen liikaa ja vikani on,
en asioita koskaan hautaa.
En tiedä auttaako jos muiston kierteen lakkauttaa,
mutta minulle saa puhua menneistä, ennemmin ja enemmänkin kuin enteistä,
tulevaisuuden senteistä, ei teistä joille etenemme,
vaikka tiedän sen teistä, ette tahdo kaivaa.
Ei se ole kaivelemista, eihän mitään koskaan kuopattukaan.
Siis nautin muistoista, ikävistäkin suistoista, luistoista, kuolleista puistoista, luisista kasvoista, niistä egoni imee huumetta toista, uniikkia, erikokoista, erikoista.
Vaikken usko uutuuteen on minusta itsestäni helpompaa olla uusi, uutuudessani kiinnostava kuin kiusallinen kaverinkaveri puolituttuja ujosti kuikuillen.
Tahdon olla outoja juttuja, hassuja hattuja, vähän nolo mutta poissa kolosta,
jopa rujo jos uskallan sillä huomiohuoraus, salainen paheeni,
on mitätön synti siinä missä huolimattomuuskin.
Mustalla komedialla on minunkin kohdallani rajansa,
vaan saan ansastakin aina nolon jutun egoni ruokalistalle sillä olla nolo on olevaisuuden kalistelua, yhtä kaikki oloa.
Kaikkeus, kiitän ohikiitävistä kiiltävistä junista,
kun seison laiturilla, ja siitä viiltävästä viimasta,
joka tulee jälkijunassa, pesee kasvot ja todistaa
kuinka pysynkin jaloillani, itse, ihan aloillani.
Ikuisesti etsin hetkeä, jolloin kaikki olisi tarpeeksi,
jolloin ei alituisesti tarvitsisi virheitä häilyttää arviksi,
säilyttää voima runsaudensarviksi, muuttua muuttolintuparviksi, kasvaa, hioa kaikki paremmiksi.
Silloin, asemalaiturilla, mielikuvien pysäyttämien virtaviivojen koettaessa jälleen heittää minut hännälleni siinä epäonnistuen,
silloin, silloin on kaikki hetken tarpeeksi.
pelastuksen mahduttamaan kaaokseen mahdottomaan.
Minä raukka koetan nukahtaa,
ahtaa kahta sormea korvaan ja toivon tovin niiden olevan vaiti
kunnes minua alkaa kaduttaa.
Olen siten ajatuksissani huolimaton,
aina maatessani majassani tuskissani alla maton rukoillen etten ole kuolematon.
Annan vihan vain tapahtua, kadun jälkikäteen jos edes jaksan katua.
Tuuli ulisee teatterin nurkissa kuin kaikkein kornein efekti.
Siellä, turkissa, aaveita urkkimassa minussa herää hillitön halu vihellellä vähän,
pitäähän ihmetellä, helteellä pikaisesti tikapuiden alla elellä ja vedellä,
muiden edellä tuhria koputuskelpoinen puu pilalle.
Huolimattomuuden lopputulos tulee ilon tilalle:
en enää usko taikuuteen, en aikuisuuteen, kuuluisuuteen tai hurjaan uutuuteen.
Muistelen liikaa ja vikani on,
en asioita koskaan hautaa.
En tiedä auttaako jos muiston kierteen lakkauttaa,
mutta minulle saa puhua menneistä, ennemmin ja enemmänkin kuin enteistä,
tulevaisuuden senteistä, ei teistä joille etenemme,
vaikka tiedän sen teistä, ette tahdo kaivaa.
Ei se ole kaivelemista, eihän mitään koskaan kuopattukaan.
Siis nautin muistoista, ikävistäkin suistoista, luistoista, kuolleista puistoista, luisista kasvoista, niistä egoni imee huumetta toista, uniikkia, erikokoista, erikoista.
Vaikken usko uutuuteen on minusta itsestäni helpompaa olla uusi, uutuudessani kiinnostava kuin kiusallinen kaverinkaveri puolituttuja ujosti kuikuillen.
Tahdon olla outoja juttuja, hassuja hattuja, vähän nolo mutta poissa kolosta,
jopa rujo jos uskallan sillä huomiohuoraus, salainen paheeni,
on mitätön synti siinä missä huolimattomuuskin.
Mustalla komedialla on minunkin kohdallani rajansa,
vaan saan ansastakin aina nolon jutun egoni ruokalistalle sillä olla nolo on olevaisuuden kalistelua, yhtä kaikki oloa.
Kaikkeus, kiitän ohikiitävistä kiiltävistä junista,
kun seison laiturilla, ja siitä viiltävästä viimasta,
joka tulee jälkijunassa, pesee kasvot ja todistaa
kuinka pysynkin jaloillani, itse, ihan aloillani.
Ikuisesti etsin hetkeä, jolloin kaikki olisi tarpeeksi,
jolloin ei alituisesti tarvitsisi virheitä häilyttää arviksi,
säilyttää voima runsaudensarviksi, muuttua muuttolintuparviksi, kasvaa, hioa kaikki paremmiksi.
Silloin, asemalaiturilla, mielikuvien pysäyttämien virtaviivojen koettaessa jälleen heittää minut hännälleni siinä epäonnistuen,
silloin, silloin on kaikki hetken tarpeeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)