Huolimattomuus

Ikkunani ali ne uhoavat tuhoa tukahduttamaan,
pelastuksen mahduttamaan kaaokseen mahdottomaan.
Minä raukka koetan nukahtaa,
ahtaa kahta sormea korvaan ja toivon tovin niiden olevan vaiti
kunnes minua alkaa kaduttaa.
Olen siten ajatuksissani huolimaton,
aina maatessani majassani tuskissani alla maton rukoillen etten ole kuolematon.
Annan vihan vain tapahtua, kadun jälkikäteen jos edes jaksan katua.
Tuuli ulisee teatterin nurkissa kuin kaikkein kornein efekti.
Siellä, turkissa, aaveita urkkimassa minussa herää hillitön halu vihellellä vähän,
pitäähän ihmetellä, helteellä pikaisesti tikapuiden alla elellä ja vedellä,
muiden edellä tuhria koputuskelpoinen puu pilalle.
Huolimattomuuden lopputulos tulee ilon tilalle:
en enää usko taikuuteen, en aikuisuuteen, kuuluisuuteen tai hurjaan uutuuteen.
Muistelen liikaa ja vikani on,
en asioita koskaan hautaa.
En tiedä auttaako jos muiston kierteen lakkauttaa,
mutta minulle saa puhua menneistä, ennemmin ja enemmänkin kuin enteistä,
tulevaisuuden senteistä, ei teistä joille etenemme,
vaikka tiedän sen teistä, ette tahdo kaivaa.
Ei se ole kaivelemista, eihän mitään koskaan kuopattukaan.
Siis nautin muistoista, ikävistäkin suistoista, luistoista, kuolleista puistoista, luisista kasvoista, niistä egoni imee huumetta toista, uniikkia, erikokoista, erikoista.
Vaikken usko uutuuteen on minusta itsestäni helpompaa olla uusi, uutuudessani kiinnostava kuin kiusallinen kaverinkaveri puolituttuja ujosti kuikuillen.
Tahdon olla outoja juttuja, hassuja hattuja, vähän nolo mutta poissa kolosta,
jopa rujo jos uskallan sillä huomiohuoraus, salainen paheeni,
on mitätön synti siinä missä huolimattomuuskin.
Mustalla komedialla on minunkin kohdallani rajansa,
vaan saan ansastakin aina nolon jutun egoni ruokalistalle sillä olla nolo on olevaisuuden kalistelua, yhtä kaikki oloa.
Kaikkeus, kiitän ohikiitävistä kiiltävistä junista,
kun seison laiturilla, ja siitä viiltävästä viimasta,
joka tulee jälkijunassa, pesee kasvot ja todistaa
kuinka pysynkin jaloillani, itse, ihan aloillani.
Ikuisesti etsin hetkeä, jolloin kaikki olisi tarpeeksi,
jolloin ei alituisesti tarvitsisi virheitä häilyttää arviksi,
säilyttää voima runsaudensarviksi, muuttua muuttolintuparviksi, kasvaa, hioa kaikki paremmiksi.
Silloin, asemalaiturilla, mielikuvien pysäyttämien virtaviivojen koettaessa jälleen heittää minut hännälleni siinä epäonnistuen,
silloin, silloin on kaikki hetken tarpeeksi.