Todellisuudesta

On olemassa asioita
Joita koitan ymmärtää
Oudosti rikkinäisiä astioita
Tietoa toista, ehkä noitia
Maata soista
Entä kun ullakko alkaa kolista?

On olemassa elementit
Grammojen seassa senttimetrit
Elektroneita sementissä
Entä mä, missä elän
Minkä sisässä, missä iässä
Mikä aika nyt on?

On olemassa ovela massa
Elementtien elämää mahdollistamassa
Sekä onnen pankki, jonka kassa
Ei pidä maailmaa kasassa
Molemmissa todellisissa
Mahdollisesti toimivissa
Käytännön asioissa
On puutetta tiedon alassa
Ikuisuuden kaiku, kaikkeuden alku
Pysyy vielä salassa

Mikään ei ole varmaa
Mutta maailma on värikäs, ei syvän harmaa
Ehkä meidän vain pitää kerätä hyvää karmaa
Ei ymmärtää, sulkea ympyrää
Ei pois häätää, vaan elää elämää

Huolimattomuus

Ikkunani ali ne uhoavat tuhoa tukahduttamaan,
pelastuksen mahduttamaan kaaokseen mahdottomaan.
Minä raukka koetan nukahtaa,
ahtaa kahta sormea korvaan ja toivon tovin niiden olevan vaiti
kunnes minua alkaa kaduttaa.
Olen siten ajatuksissani huolimaton,
aina maatessani majassani tuskissani alla maton rukoillen etten ole kuolematon.
Annan vihan vain tapahtua, kadun jälkikäteen jos edes jaksan katua.
Tuuli ulisee teatterin nurkissa kuin kaikkein kornein efekti.
Siellä, turkissa, aaveita urkkimassa minussa herää hillitön halu vihellellä vähän,
pitäähän ihmetellä, helteellä pikaisesti tikapuiden alla elellä ja vedellä,
muiden edellä tuhria koputuskelpoinen puu pilalle.
Huolimattomuuden lopputulos tulee ilon tilalle:
en enää usko taikuuteen, en aikuisuuteen, kuuluisuuteen tai hurjaan uutuuteen.
Muistelen liikaa ja vikani on,
en asioita koskaan hautaa.
En tiedä auttaako jos muiston kierteen lakkauttaa,
mutta minulle saa puhua menneistä, ennemmin ja enemmänkin kuin enteistä,
tulevaisuuden senteistä, ei teistä joille etenemme,
vaikka tiedän sen teistä, ette tahdo kaivaa.
Ei se ole kaivelemista, eihän mitään koskaan kuopattukaan.
Siis nautin muistoista, ikävistäkin suistoista, luistoista, kuolleista puistoista, luisista kasvoista, niistä egoni imee huumetta toista, uniikkia, erikokoista, erikoista.
Vaikken usko uutuuteen on minusta itsestäni helpompaa olla uusi, uutuudessani kiinnostava kuin kiusallinen kaverinkaveri puolituttuja ujosti kuikuillen.
Tahdon olla outoja juttuja, hassuja hattuja, vähän nolo mutta poissa kolosta,
jopa rujo jos uskallan sillä huomiohuoraus, salainen paheeni,
on mitätön synti siinä missä huolimattomuuskin.
Mustalla komedialla on minunkin kohdallani rajansa,
vaan saan ansastakin aina nolon jutun egoni ruokalistalle sillä olla nolo on olevaisuuden kalistelua, yhtä kaikki oloa.
Kaikkeus, kiitän ohikiitävistä kiiltävistä junista,
kun seison laiturilla, ja siitä viiltävästä viimasta,
joka tulee jälkijunassa, pesee kasvot ja todistaa
kuinka pysynkin jaloillani, itse, ihan aloillani.
Ikuisesti etsin hetkeä, jolloin kaikki olisi tarpeeksi,
jolloin ei alituisesti tarvitsisi virheitä häilyttää arviksi,
säilyttää voima runsaudensarviksi, muuttua muuttolintuparviksi, kasvaa, hioa kaikki paremmiksi.
Silloin, asemalaiturilla, mielikuvien pysäyttämien virtaviivojen koettaessa jälleen heittää minut hännälleni siinä epäonnistuen,
silloin, silloin on kaikki hetken tarpeeksi.

Tyhjä huone

Se on sitä, kun sininen valo hehkuu kasvoille pimeässä,
kun koetat löytää yhden mukavan asennon, hetken helpotuksen
ennen kuin kipulääke alkaa vaikuttaa
Se on sitä, se on sitä, kun hän on paikalla muttei läsnä,
kun kuulet hänet,
mutta hän ei näe sinua
Kun kadut kaikuvat karnevaaliasuissa, juomalaulut juoksentelevat, jutustelevat
ja sinä voit vain piiloutua lattialla,
sillä laiskuus on estänyt sinua ostamasta verhoja
Se on sitä, kun sininen valo on stabiili,
ei värähtele kuin korkeintaan kirkuakseen kaukaista, kaukaista karnevaalia pimeydessä.
Se on sitä, kun teet mitä käsketään,
etkä mitään muuta,
ja sitä jos meillä silloin kerran,
kengät suovettä kauhoneina,
taskulamppu hajonneena
ei olisi ollut älypuhelinta.

Lohikäärme-runo

Piirrä mulle lohikäärme
tai piirrä minut
näinä syksyisinä ja vähän synkkinä päivinä sykkeeni nousee
täyttää olkapääni räiskyvillä rakeillaan
kyynärän pituisilla säikeillä, jotka leviävät sydämeen
ja säätävät sitkeyteni lämpötilaa
sillä minulla on kaipuu myrskyöihin ja salarakkaus kliseisiin
Pyydän, silitä solisluitani sillä sinä ymmärrät hienoimmankin intertekstuaalisen viittauksen Silitä, pitkin, painavin vedoin
kaada lumisadepallo ja minä katson kuinka uni valuu taiteeseesi
Minä rakastan romanttisia välähdyksiä totuudessa, vaikka välillä vähän niille naurankin
sillä todella tapahtuvat korkeat kalliot, kornit kaurapellot ja koskettavuus
käyvät maisemaan, jonka aion huijata elämäkertaani
Haluan huomata hyvyytesi, syvyytesi ja pystyvyytesi kun koetat ottaa minut osaksi keskustelua
ja jos tarjoat teen tai limonadin
peset turvaan vaahtovadin
ja autat hiljaa kun vielä nukun
minä kiinnityn tiukemmin, valoisammin vallitsevaan ajan pysähdykseen
ja jos piirrät minulle lohikäärmeen, tai magiaa
laulat ohimennessä väärän kappaleen
minä kiinnityn sinuun
tiukasti, valoisasti, vieläkin, ikiaikaan asti, toivottavasti
korvani on tahmea, mutta se johtuu vain siitä, että sinne meni kyynel

Keltaiset kumisaappaat

Kansalaiset koristavat katukuvan
Neon-mainoksilla, se on varma, ne on ainoa marraskuun valo
Ja keskustelevat Keskusta-politiikasta, melankoliasta, mielenterveyspolista ja jenkkien poliisin korruptiosta
Kansalaiset sonnustautuvat keltaisiin kumisaappaisiin
Kunnon lumipyryn ja loskamaan lonksuviin suojuksiin
Ja turhautuvat byrokratiaan, josta kukaan ei ole vastuussa
Kansalaiset lainaavat valistusfilosofeja
Alistuen sosiaalisen median ryhmäkyynisyyteen
Kansalaiset lainaavat toistensa kyniä
Tykittävät emojeita,
Ja tiedostavat toivovansa toisille hyvää
Kansalaiset välttävät ikävää
ostavat villin nuoruuden, kieltävät rumuuden
Ja väittävät tahtovansa kiroilla vähemmän
Kansalaiset rakastavat sarkasmia
Arvostavat sushia ja kuohuviiniä
Paniikissa paikantavat puhelinta
Joka juuri oli siinä
Kansalaiset tietävät, mitä kaamos on
Ja siksi he tahtovat pitkän aamun
Villasukat ja kylpytakin
Ja illan tullen ehkä jotain
Muutakin